Mietintää elämänarvoista

Aikoinaan koulussa opetettiin elämänarvoista, että ikinä ei saisi rakentaa elämäänsä yhden langan varaan. Yksi lanka voi katketa. Otetaan esimerkiksi urheilu, joka ei itseäni kyllä kosketa millään tavoin. On nuori, jolle urheilu on koko elämä. Koko elämällä tarkoitan sitä, että itsetunto rakentuu sen varaan kuinka hyvä on juoksemaan, ihmissuhteet on suuri osa urheilun parissa ja urheilu vie suurimman osan ajasta. Jalka poikki... siinä se sitten on, mitä muuta jää kuin valtava tyhjyys. Esimerkkejä on kyllä paljon muitakin kuin urheilu; työ, jokin kaikennielevä harrastus, seurakunta jopa perhe.

On kuitenkin yksi lanka tai pikemminkin köysi tai verkko, joka kestää. Jumala, Hänen varaansa uskaltaa laskea koko elämän. Herrani jaksaa kyllä kannattaa niin minut kuin perheeni, työni ja harrastukseni. Eikä roikkumistakaan tarvitse tehdä omin voimin. Vaikka välillä ylimääräistä tippuu kourasta, niin Hän pitää minusta kiinni. Arvoni tai sinunkaan arvosi ei riipu omista yhden langan saavutuksista, olet tärkeä Jumalalle sellaisenaan. Hän on sinut luonut, sinä olet ihme suuri ihme ja Hän rakastaa sinua... niin ja minuakin :)

Moikkelis koikkelis

Olipa kerran Muru ja Nukka. Muru ja Nukka olivat pieniä nöröjä. Pienet nöröt ovat semmoisia, että niillä on usein ihan hauskaa, siis ei huolia ja semmoisia. Pääasiassa nöröt leikkivät autoilla ja nukeilla, niin ja tietysti kaikilla muilla leluiksi sopivilla esineillä Ne leikkivät myös semmoisilla esineillä, jotka eivät sovi leluiksi. Pienillä kivillä noin nyt esimerkiksi. Välillä ne rakentavat esteratoja ja hyppivät esteiden yli pää edellä, se on sitten hurjaa touhua.

Muru osaa jo kovasti suuttuakin. Äsken se uhkasi isoa päällikkönöröä kovien lelujen silmiin heittämisellä, jos ei saa tietokoneen vieressä olevasta raksuttavasta laitteesta kuviollista paperia, johon voi värikynillä väritellä. Hurjia uhkauksia, kuinkahan niihin pitäisi suhtautua.

Suurimman osan ajasta pikkunöröt ovat kuitenkin hyvin ihania, kekseliäitä, mukavia ja iloisia.
Sen pituinen se satu. Olen melko varma, että oli satu, vaikka siitä juoni puuttuikin. Opetus oli "nöröilkäämme".

Ihanko tosi?

Tässäpä nämä...

Elämä on...

Joskus sitä ihminen vain väsähtää, väsähtää niin totaalisesti. Olisi tietysti ollut fiksumpaa aloittaa blogin kirjoittaminen paremmissa tunnelmissa. Tai ei kai nämä pahoja tunnelmia ole tällä hetkelläkään. Viikonloppu on nyt vietetty kotosalla ja olen tehnyt kaikkea mistä olen tykännyt (siinä määrin kuin nyt kolmen lapsen äiti voi näin toimia). On taas tullut maalattua seinää, luettua, neulottua ja mikä tärkeintä sain pitkästä aikaa käytyä seurakunnassakin.

Seurakunnassa muistui taas mieleen mitä tai ketä varten meidän tulisi elää, tiesittäkö se ei olekaan työ. Ei silti, vaikka kuinka tuntuis, että työ on juuri sitä mitä Jumala haluaa tekevän ja oikein melkeinpä kutsumus. Se on Jeesus, jota varten saa elää ja muu sitten tulee siinä sivussa. On aika hataralla pohjalla elämä, jos se rakentuu jonkun muun varaan. Tämä on asia, jonka aina on tiennyt, silti sitä niin helposti tulee aloitettua siipirakennusta hiekan päälle.

"Niinkuin päiväs niin on voimas aina", siihen kai sitä kuitenkin saa luottaa, vaikka välillä pahalta tuntuisikin.

Nehän ovat strutseja...

Oikiasti tämä on niin kuin ihan kokeilu, että osaanko laittaa tänne kuvankin.

Mullakin on nyt blogi :)

Monilla ihmisillä on blogi. No nyt on minullakin. Halusin osallistua sukkasatoon ja siihen osallistuminen edellytti blogin luomista (tai niin ainakin ymmärsin). Voiko tämä olla näin helppoa...